Vuosi eteenpäin.
Tyttö kävelee koulun ovista sisään. Hän huomaamatta kipittää naulakolle ja sieltä kaapille hakemaan kirjansa. Kas, yksi ystäväni ei ole vielä tullut kouluun. Tytön palatessa aulaan ja suunnaten penkille, hän huomaa aulan olevan jo täyttynyt oppilaista. Kukaan ei huomioi häntä kun hän hivuttautuu istumaan. Ympärillä muut kiihdyksissään selittävät toisilleen asioita ja halailevat toisiaan niin, että naamarit melkein putoavat. Tyttö seuraa vierestä meikittömänä ja sellaisissa vaatteissa, joita ei moni muu haluaisi pukea. Ei tässä koulussa. Mutta hän haluaa, ne ovat hänen näköisiään.
Tyttö katsoo toista tyttöä, joka vuosi sitten tuli aina hänen luokseen kun häntä kiusattiin. Hän oli omanlaisensa, mutta jätetty muiden ulkopuolelle. Tänä päivänä tuota suosion aallolla surffaajaa ei edes aina pysty erottamaan muista.
Silloin tällöin joku saattaa ehkä tervehtiä, tai jopa osoittaa hymyn tytölle. Mutta tyttö ei voisi ikinä mennä spontaanisti puhumaan kenellekään heistä. Ei, nuo ihmiset ovat liian pinnallisia. He ovat liian kauan olleet muiden painostuksen alla ja hukassa. Eivät he kaikki voi sille mitään, että heidän kuolleeksi suoristettujen hiusten peitossa oleva pää on aivopesty. Paikka on kuin joku viidakko. He kaikki ovat lajitovereita. Tyttö olisi kuin jääkarhu savannilla jos menisi ja avaisi kuononsa. Hän valitsee mielellään roolinsa olla olematon näille ihmisille.
Hän on jotain henkilöille, jotka eivät ole täällä.
Mutta he ovat olemassa ja välittävät tytöstä.
Minunlaiseni ovat lähellä, mutta kaukana.